Kerron nyt järkyttävän tarinan, joka toivottavasti saa muutamankin 'otakun' ajattelemaan asioita. Ensimmäinen animekokeiluni tapahtui nimittäin kesällä 2007, kun olin 20-vuotias. Ystäväni Make, joka oli jo pitkään kehunut kokemuksillaan 'animun' parissa, oli saanut minutkin kiinnostuneeksi aiheesta, vaikka tunsinkin pelkoa kaikkia näitä kummallisuuksia kohtaan. Olin kuitenkin utelias tutustumaan itse asiaan. Yläasteen uskonnontunnilla meille oli kerrottu, että jo yksi jakso 'söpöä animea' aiheuttaa ankaran psykoosin, josta ei toivu ehkä koskaan. Suuremmat annokset veisivät todennäköisesti sielun niin nopeasti, että avun kutsumista ei kannattaisi edes yrittää. Tiesin, että 'moe' on täysin arvaamaton käsikranaatti.
Olin silloin kuitenkin nuori, villi ja innostunut kaikesta uudesta. Kun Make oli useamman kuukauden 'maratoonauksen' jälkeen vielä järjisään, päätin uskaltautua kokeilemaan animea. Olisinpa silloin tiennyt, että lapsellinen uteliaisuuteni tulisi kiskaisemaan minut suoraan helvettiin.
Oli leuto, viileähkö alkavan kesäkuun ilta Espoossa, kun Make soitti. 'Tuupa tänne, mulla on sulle jotain spesiaalia', hän ilmoitti äänellä, joka ei jättänyt mitään epäilyksiä. Hän aikoi tutustuttaa minut japanilaisen animaation maailmaan, jossa järjen ja hengen säilyttäminen oli kuin kapealla orrella tasapainoilua. Enkä voinut vastustaa houkutusta.
Pyöräilin hermostuneena vartin matkan Maken kämpälle. Hänen vanhempansa olivat juuri lähteneet Kreikkaan alkaneen kesäloman kunniaksi, joten pelkoa 'käryämisestä' ei ollut. Ruskeatiilinen espoolaiskerrostalo näytti leppeän rauhoittavalta, ilmapiirissä mikään ei ennustanut sitä, että talon sisällä leikittiin maailman ehkä vaarallisimman eskapismin kanssa. Kipusin kolmanteen kerrokseen ja soitin ovikelloa. Make tuli avaamaan ja menimme nopeasti sisälle, lukiten oven huolellisesti perässämme.
Menimme Maken huoneeseen, ja istuuduin lattialle seuraamaan hänen työskentelyään. 'Tänään vedetään kunnon animeputki :3', hän sanoi ja veti yöpöydän ylälaatikosta esiin piilotetun ulkoisen kovalevyn. Vapisin pelosta ja odotuksesta. Tuo pieni mustan muovin suojaama kovalevy näytti niin viattomalta tiedostovarastolta, mutta siitä uhoava pahuus ja houkuttelevuus täytti koko huoneen väreilyllään. Aloin tuntea paniikkia, mutta tiesin että tässä vaiheessa ei enää voinut perääntyä. 'Moe' veti meitä vastustamattomasti puoleensa. Maken, paatuneen animenistin, silmät kiiluivat jo odotuksesta. Hän saisi pian 'hnnnghhinsä', sen ainoan täyttymyksen mitä animenarkkari tuntee.
Make kytki ulkoisen kovalevyn tietokoneeseen ja avasi se resurssienhallintaan. Näin paljon oudosti nimettyjä kansioita, kuten 'NGE' ja 'Love Hina'. Hän katsoi minuun :3-hymy kasvoillaan. 'Katot nyt vaan ja nautit söpöydestä', Make opasti. 'Sano jos ottaa liikaa sydämestä!' hän lisäsi sielunsa myyneen weeaboon ahnaalla äänensävyllä.
Käteni vapisivat niin, että pelkäsin jo kuolevani. En voinut ymmärtää, että minä, hyvämaineinen nuori, olin tässä rikkomassa luontoa ja isäni opetuksia vastaan. 'Animeen älä saaatanan koske, muuten olen pettymys', oli isä usein örissyt kaljapöhnässä sohvalla ennen sammumistaan, Riitta Väisäsen jutellessa kotoisasti televisiossa. Hänen elämänviisautensa sai minut silloin hymyilemään luottamuksesta. Ja tässä sitä nyt oltiin, nuoruuden vimmalla rikkomassa näitä kullanarvoisia neuvoja vastaan.
Make otti nurkasta "halityynyn" ja otti sen syliinsä. Katselin kauhulla, kun oli avaamaisillaan videotiedoston jonka nimi oli "Lucky Star 01". Seurasin vapisten, kun hän avasi sen.
Kun olin ensikertalainen, 'kama' jysähti välittömästi aivoihini kuin miljoona volttia. Vartaloni taipui kaareksi taaksepäin kipunoivan, euforisen ekstaasin täyttäessä jokaisen soluni. Rojahdin selälleni huoneen lattialle. Huone pyöri ympärilläni, seinät aaltoilivat ja täyttyivät uskomattomista kaleidoskooppisista kuvioista. Make muuttui kissatytöksi, huudahdin kauhusta nähdessäni hänet. Yritin liikkua, mutta 'moe' oli täysin tuhonnut kaikki psykomotoriset toimintoni, enkä pystynyt kuin heikkoihin nykäyksiin. Melkein kuolin sydämentykytyksiin, kun hallusinaatioissani luulin Tsukasan paijaavan minua, mutten kyennyt edes kierähtämään syrjään. Seuraavaksi kuvittelin Konatan suutelevan minua ja olisin varmaan kuvitelmissani syleillyt häntä jos käteni olisivat toimineet. Sitten 'trippini' muuttui yhä hurjemmaksi, irtosin ruumiistani ja leijailin ympäri huonetta, katsellen peloissani kuinka 'Make-chan' päästeli hnnnggh-ääniä lattialla kouristusten vallassa. Sitten tajuntani sumeni.
Heräsin viikkoja myöhemmin sairaalassa. Olin selvinnyt kokeilustani hengissä. Make oli lähtenyt joukostamme sinä iltana, hän oli vetänyt sellaiset 'animepsykoosit' että luuli kuoleman kautta pääsevänsä waifunsa luokse ja riisti hengen itseltään. Normaalia elämää en minäkään enää koskaan pystyisi elämään piirrettyjen pikkutyttöjen kokonaan vietyä keskittymiskykyni ja muistini. Lisäksi jalkani ja vasen käteni täytyi amputoida sydämen luonnottoman toiminnan aiheuttaman verisuonitukoksen ja kuolion vuoksi. Mutta Jumalalle kiitos, olin vielä hengissä. Ja myöhemmin sain kokea, että animehelvetistä voi todella toipua - uskoni Jumalaan vahvistui, sain töitä Valittujen Palojen toimittajana ja kiertävänä animeasiantuntijana. Kerron yläastelaisille järkyttävistä kokemuksistani ja toivon, ettei yhdenkään nuoren tarvitse käydä niin lähellä '2D:tä' kuin minun