Kerran tuol iha budjaili yks pikkujäbä, jonka faija oli niinku semmonen lammaspaimen tai joku. Niil oli sairaasti lampait, eikä se faija ois millää kerenny tsiigaa niiden kaikkien perään. Se käskiki kersaansa duunii ja niin tää pikkujäbä joutu silloin paimeneks.

Homma ei napannu kundii tipan tippaa ja siks se päätti tehä nastan killerinn, ainakin omast ja äitinsä mielest. Siin vaihees ku kaikki elukat oli sopivast mestas eikä kukaan nähny ni heppu rupes huutaa sikakovaa:

"Susi! Susi! Tulkaa jeesaan tai se skruudaa nää villarullat ja varmaan viel mutkin!"

Kaikki kylän asukkaat tuli tosi hätääseen mestoille, mut siel mitää sutta ollu vaa pelkästää jätkä, ketä nauro iha simona, Jengi lähti menee eikä tietenkää digannu tollassii jekkui pätkääkään.

Kulu pari timmaa ja taas se kuriton kakara rupes karjuu:

"Susi! Susi! Nyt se oikeesti tulee ja vetää mut ja määkijät kerral huiviinsa!"

Hervoton jengi lähimestojen asukkait tuli jeesaan, mut turhaan taas. Pikkujäbä oli fuulannu jo tokakerran. Ja taas se nauro lärvi punasena.

Seuraavan aamun pikkuheppu oli taas siel laitumel tsiigaamas, ettei ne lampaat menis ihan minne sattuu. Ku se truumaili vähä tarkemmin, ni se näki skrutsin reunas suden. Jätkälhä meni melkee skeidat byysiin, mut se sai se kuitenkin avattuu munnarinsa ja huusi:

"Susi! Susi! Tulkaa jeesaa, mä en pääse hanee!"

Kaikki, jotka siin nurkil budjas kuuli, ku jätkä huus, mut kukaan ei viittiny tulla edes tsiigaan miten kersan taas räkättäis niille ja omalle killerilleen.

Nii sit kävi, et susi skruudas ne lampaat. Pikkuheebo pääs just ja just hanee eikä enää sen jälkeen fuulannu ketää. Jos kerran bamlaa sontaa, nii kukaan ei usko myöhemminkää.