Pasi – tuo rautaa nostava, proteiinipirtelöillä käyvä salihirmu – oli päättänyt pitää lepopäivän, vaikka kaikki tiesivät, ettei Pasi oikeasti koskaan lepää. Hän suuntasi järvelle, koska “onhan sekin tavallaan aerobista”.

Aamu alkoi lupaavasti: järvi oli tyyni kuin peili ja ilmassa leijui pakahduttava lupaus suuresta saaliista. Pasi istui veneeseen, aurinko heijasti hänen käsivarsiltaan pienoisen valoshown, ja hän viritti vavan sellaisella keskittymisellä, kuin olisi tekemässä SM-tason suoritusta.

Ensimmäiset tunnit kuluivat rauhallisesti. Pasi hörppi kahviaan, tuijotteli lokkeja ja mutisi aina välillä:
“Mikä tahansa kala kelpaa… kunhan se on kuha.”

Sitten se tapahtui.

Vavan kärki notkahti.
Sitten tärähti.
Sitten repäisi.

Pasi nousi seisomaan kuin antiikin sankari. Hauis pullistui, aurinko sirpaloitui hänen olkapäilleen.
“NYT!” hän karjaisi, niin että läheisellä laiturilla oleileva sorsa säikähti veteen.

Siinä hetken aikaa vene pyöri kuin pesukoneen linkousohjelmassa, mutta Pasi ei antanut periksi. Hän veti ja kelasi, kelasi ja veti, kunnes vihdoin veden pinnan alle ilmestyi kultainen välke.

Ja sitten – se kuha.

Täydellinen. Kiiltävä. Lähes myyttinen.

Kun Pasi nosti sen veneeseen, hän hymyili leveämmin kuin sali-PR:ssään.
Hän otti kuvan. Hän nauroi. Ehkä jopa hieman itki, mutta vain sisäisesti (salimiehen kyynel ei näy).

“Elämäni leg day ei ollut mitään tähän nähden”, hän totesi.